Motowiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Giacomo Agostini (syntynyt 16. kesäkuuta 1942 Brescia, Lombardia) on ennätykselliset 15 WGP-maailmanmestaruutta ajanut, ja hyvällä syyllä mainitu kaikkien aikojen suurimmaksi moottoripyöräkilpailijaksi. Lempinimellä "Ago" tunnettu Agostini oli hurmurin ulkonäkönsä ja suurtähti-esiintymisensä taustalla eräs ensimmäisistä moottoriurheilijoista, joka valmentautui työhönsä huolellisella hyvin suunnitellulla fysiologisella ohjelmalla sekä ankaralla kuntoharjoittelulla. Hän siirtyi ensimmäisten kuljettajien joukossa värikkäisiin tiimihaalareihin ja mainosmerkkeihin, kun moni käytti vielä perusmustaa nahkapukua ja puolikypärää, ja esiintymistaitoinen hyvännäköinen nuorimies veti myös toivottua naisyleisöä kilpailuihin - sponsoreiden suureksi iloksi tietenkin.

Agostini oli keskeisessä roolissa, kun Mansaaren TT-ajot menettivät WGP-osakilpailun arvonsa: suurtähti kieltäytyi ajamasta enää vaarallisella "Mountain Course"-katuradalla hänen hyvän ystävänsä Gilberto Parlottin menehdyttyä 1972, ja muutkin WGP-kuljettajat yhtyivät kisan boikotointiin kunnes se tippui kilpakalenterista vuodesta 1977 alkaen. F1-esimerkin tavoin myös WGP sai kuljettajayhdistyksensä, minkä merkitys kasvoi myös Monzan tragedian 1973 jälkeen (Suomen Jarno Saarinen sekä Italian suosittu Renzo Pasolinin kuolivat kisan kehnon järjestyksen vuoksi), ja kohentaisi ratojen turvallisuutta merkittävästi.

Suomenkin suurena ystävänä tunnettu, vaatimaton, hauska ja sanavalmis Agostini on vieraillut maassamme lukemattomia kertoja niin kilpailijana kuin uransa jälkeenkin. Agostini siirtyi monen muun menestyneen WGP-mestarin tavoin myöhemmin nelipyöräisiin, mutta lyhytaikainen vierailu brittiläisessä Aurora AFX-sarjassa 1979-80 kilpailukyvyttömällä omalla Williams FW 06-autolla (ylivuotinen F1-auto) ei ollut erityisen menestyksekäs (7 podiumia), ja Aurora-sarja pyllähti 1980. Giacomo Agostinin pikkuveli Felice Agostini osallistui myös 1970-luvun puolivälissä lyhyen aikaa WGP-sarjaan.


Ura

Varhaiset vaiheet

Giacomo syntyi Bresciassa, Lombardia-maakunnassa Italiassa ensimmäisenä Aurelio ja Maria Victoria Agostinin neljästä pojasta, vaikkakin perhe asui Lóvere`ssa Bergamo-provinssissa Lombardian maakunnassa, Pohjois-Italian Alppien juurella. Pieni, hieman yli 5.400 asukkaan Lóvere sijaitsee Lago d`Iseo-järven rannalla sen pohjoispäässä, ja kuuluu Italian kauneimpien kaupunkien ("I Borghi più belli d`Italia") yhdistykseen. Poika ajautui kuin varkain kisailemaan, kun hän haastoi huonommalla kalustollaan kylän motoristikavereita ja huomasi voittavansa pikkuraha-vedonlyönnit, karattuaan jo vuoristoteiden ensi mutkien jälkeen heiltä kauas karkuun. Isä Aurelion jyrkän vastustuksen vuoksi Giacomon oli aluksi osallistuttava salaa alueen virallisiinkin mäkikilpailuihin muutaman luottoystävänsä ollessa mukana juonessa, sitten rata-ajoon. Asiasta vihiä saanut isä yritti monenlaisin tavoin saada poikansa luopumaan harrastuksesta - esimerkiksi siirtymään kilpapyöräilyyn, mihin isä lupasi taloudellista tukea.

Vastarinta laimeni vasta, kun Giacomo karkasi paitsi kavereiltaan kotikulmien teillä myös kilpailijoiltaan radoilla. Alkumenestysten kruunuksi tuli Italian mestaruus 175-kuutioisella Moto Morinilla vuonna 1963, mikä herätti muun muassa kreivi Alfonso Morinin huomion. Agostini saikin häneltä tallipaikan kaudelle 1964 Benelli talliin karanneen Tarquinio Provinin tilalle, ja voitti vuoden 350-kuutioisten Italian mestaruuden sijoittuen myös neljänneksi kansainvälisessä seurassa Italian GP:ssä. Tässä vaiheessa jo isä Aureliokin ymmärsi poikansa löytäneen kutsumuksensa, ja myös Italian WGP-ylpeyden MV Agustan kreivi Domenico Agustakin heräsi - tallille 9 WGP-mestaruutta tuoneen, myös bergamolaisen Carlo Ubbialin suosittelusta - etsittyään jo kauan italialaista kuljettajaa talliinsa. Ago sai luvan esittäytyä kreiville tämän linnassa, ja toisen moottoriurheiluvaltiaan Enzo Ferrarin tavoin vaikeana ellei salaperäisenä tunnettu kreivi löysi yhteisen sävelen Giacomon kanssa. Tokkopa kumpikaan olisi voinut vielä aavistaa mikä Agostinin ja MV Agustan ylivoiman vuosikymmen seuraisikaan.

MV Agusta 1965-1973

Agostini kiitti tallipaikastaan Mike Hailwoodin rinnalla 350-kuutioisen MV Agustan kuljettajana voittamalla 1965 ensimmäisen osakilpailun Nürburgringillä. Agostini taistelisi koko kauden Honda-tallin Jim Redmanin kanssa, ja menettäisi mestaruuden vasta finaalissa keskeytykseen tekniikkarikon takia. Myös 500-kuutioisissa tuli hopeaa tiimikaveri Hailwoodin peesissä.

Hailwood ymmärsi ennusmerkit, ja siirtyi kaudelle 1966 hankalan ja selvästi Agostinia suosivan kreivin ulottumattomiin Honda-talliin. Kaksikko Agostini-Hailwood esittäisikin eräitä WGP:n historian hienoimpia kaksintaisteluja kausien 1966-1967 aikana, useimmiten kaukana muun kilpailijajoukon edellä. Mestaruus 1966 ratkesi finaalin tiukan kaksintaistelun jälkeen loppuvaiheessa, kun Hailwood ei enää ilmestynytkään näkyviin julmasti piiskatun Hondan sorruttua tekniikkarikkoon, ja Agostini sai ensimmäisen seitsemästä perättäisestä mestaruudestaan 500-luokassa. Myös 350-luokassa Agostini voittaisi samat seitsemän titteliä. Honda päättikin helmikuussa 1968 vetäytyä tilapäisesti kilparadoilta (maksoi Hailwoodille huikean 50.000 GBP eli nykyrahassa yli miljoonan Euron palkkion jottei hän ajaisi minkään muun tiimin palveluksessa), mutta tauko muuttuisi paljon suunniteltua pidemmäksi - haluamaansa WGP:n 500-kuninkuusluokan kruunua Honda ei tavoittaisi.


Yamaha 1974-1977

Agostini oli jo 1973 Jarno Saarista vastaan taistellessaan huomannut, että nelitahtisten valtakausi oli päättymässä. Myös kreivi Domenico Agustan kuolema 1971 sydäninfarktin seuraamuksiin oli vienyt Agusta-tallilta henkisen johtajan, kun kilpatoimintaan penseästi suhtautuvat talousmiehet olivat ottaneet vallan yhtiössä. Moottoriurheilumaailma järkyttyi, ja italialaiset puhuivat jopa maanpetturuudesta kun Agostini, "Ago Nationale" eli "Kansallinen Agostini" ilmoitti tallinvaihdostaan. Alku lupasi hyvää Agon vietyä heti ensimmäisen kilpailunsa, Daytona 200:n voiton Yamahalla, ja mestaruus tuli 350-luokassa, kun taas loukkaantumiset ja tekniset murheet estivät häntä voittamasta 500-luokan kruunua - se meni toistamiseen Phil Readille. 1975 sen sijaan tiukka vääntö Readia vastaan tuotti Ago:lle mestaruuden - se olisi hänen viimeinen, ja samalla niin ensimmäinen kuninkuusluokan mestaruus kaksitahtisille moottoripyörille kuin kuninkuusluokan ensimmäinen mestaruus ei-eurooppalaiselle valmistajalle.

Agostini palasi 1976 MV Agusta-talliin, saavuttaen yhden voiton 350-luokassa (Hollannin GP), ja valitsi Suzukilla välillä useita kilpailuja ajettuaan alleen MV Agustan kauden päättävään Saksan GP:iin Nürburgringillä. Kilpailu päättyi voittoon, mikä olisi niin Agostinin viimeinen kuin samalla viimeinen MV Agustalle, ja viimeinen nelitahtisen voitto WGP-kuninkuusluokassa. On sanottu, että FIM:n kaudelle 1976 kiristyneet melurajat olivat eräs kuolinisku siihen asti megafoni-pakoputkien kautta mieleenpainuvaa lauluaan vapaasti veisanneille 3- ja 4-sylinterisille Agusta-kilpureille. Historian hauskana symmetriana niin Agostinin ensimmäinen (1965, 350-luokka) kuin tämä viimeinen osakilpailuvoitto MV Agustalla onnistuivat juuri Eifel-vuorten vaikeassa "vihreässä helvetissä". Agostini jatkoi Yamaha-tiimissä vielä 1977 (MV Agusta oli lopettanut toimintansa yhtiönä loppuvuodesta 1977 juuri ennen Milanon EICMA-näyttelyä, jossa sen oli ollut tarkoitus esitellä uudet 16-venttiiliset nelisylinteriset katumallinsa: MV Agustan messuständi jäi pahaa enteilevästi tyhjäksi), mutta hän oli sarjatuloksessa enää kuudes (ei voittoja, kaksi kakkossijaa). Hän osallistui Yamahalla vuonna 1977 vielä kestävyysajoihinkin, mutta kipinä oli sammunut.

WGP-sarjan 15 mestaruudellaan Agostini johtaa mestaritittelien määrässä ennen Angel Nietoa jolla mestaruuksia on 13kpl. Valentino Rossi näyttää nousevan kolmanneksi mikäli hän saavuttaa mestaruuden 2015. Yhdeksässä ovat Mike Hailwood ja Carlo Ubbiali. Agostinin 122 voiton ennätyksen lähin uhkaaja on Valentino Rossi 112:lla (16.9.2015, via motoGP tilastot).

Mansaaren TT-ajot

Agostini aloitti osallistumisensa TT-ajoihin 1965 ajamalla Junor-TT:ssä kakkossijalle, mutta Senior-TT:n hän keskeytti. 1966 oli ensimmäisen voiton vuoro Junior-TT:ssä, ja kakkossija Hailwoodin jälkeen Seniorissa. Vuoden 1967 Senior-TT jäisi historiaan yhtenä Mansaaren kutkuttavimmista: syntymäpäivänään Ago pisti kokeneen Hailwoodin äärimmäisen tiukalle, kierroserojen ollessa muutaman sekunnin sisään suuntaan jos toiseen. Valitettavasi ratkaisu tuli tekniikkarikon muodossa, kun Agostinilta rikkoutui ketju viimeisellä kierroksella (käänteisesti Hailwood oli menettänyt WGP-mestaruuden 1966 myös rikkoon). Hyvänä voittajana Hailwood kutsui Agostinin palkintopallille, yleisön osoittaessa haltioituneena suosiotaan. 1968-1970 Agostini veisi niin Junior- kuin Senior-voitot samoin kuin 1972, 1971 tuodessa Senior-voiton sekin mutta keskeytyksen Junior-TT:ssä. Kilpailussa 1972 Agostinin hyvä ystävä Gilberto Parlotti, joka oli kerännyt neljä podium-sijaa alkukauden neljästä GP-osakilpailusta) kaatui Morbidellillaan kaatosateessa ajetun Ultralightweight-TT:n (125) johtoasemassa Verandah-osassa "Mountain Course":a noin 7 mailia ennen maaliviivaa - siitä huolimatta, että juuri Verandah-osuutta oli 1970/71 suoristettu ja mutkat kaivettu osittain jyrkän vuorenrinteen sisään. Parlottin menehdyttyä vammoihinsa sairaalassa Agostini ilmoitti kieltäytyvänsä enää osallistumasta TT-ajoihin: moni muukin kuljettaja noudatti seuraavina vuosina tähtikuljettajan esimerkkiä, ja Mansaaren TT-ajojen tilalle tuli vuoden 1976 jälkeen Ison-Britannian GP Silverstone-radalla 1977 alkaen. Mansaarella ajetaan toki edelleen kansainvälisiä kilpailuja joilla on mestaruuden osakilpailuarvo, sekä tietenkin kansallisia tai paikallisia kilpailuja.

Aurora Formula One- / British F1-sarja

Kaudella 1978 Agostini osallistui totuttautumismielessä F1-kilpasarjaan kuulumattomiin kilpailuihin. Kaudelle 1979 hän osallistui Euroopan F2-sarjaan Chevron B42-BMW:llään sekä brittiläiseen Aurora AFX-sarjaan missä ajettiin ylivuotisella F1-kalustolla, tässä tapauksessa Williams FW 06-autolla. Kahden kauden saldona AFX:ssä oli seitsemän podium-sijaa, pistesijoja, sarjan 8:s sija 1979 sekä jo viides sija 1980. AFX-sarja ei kuitenkaan herättänyt odotettua yleisön kiinnostusta, ja se lakkasi 1980 jolloin myös Agostini siirtyi aktiiviurheilusta asiantuntijan ja PR-suurlähettilään rooliin. Sarjan 1980 voittaneen Emilio de Villotan tytär Maria de Villota joutui Marussia F1-tiimin autolla paljon julkisuutta saaneeseen onnettomuuteen 2012 testeissä Duxfordissa, ja kuoli yllättäen 2013 sydänpysähdykseen, minkä oletetaan olleen vakavan kallovamman odottamaton seuraamus.


Linkkejä

Varaosat kaikkiin mopoihin Mopo Sportista